fbpx

Opiskelua elämää varten

Synnyin 3-lapsisen perheen kuopuksena vuonna 1956. Lapsuuteni ja nuoruuteni vietin satakuntalaisessa maalaiskylässä Kankaanpään Vihteljärvellä. Vanhemmillani oli maanviljelystä. Syntymävuotenani isäni perusti veljensä kanssa Koskelan kenkätehtaan kotikylään. Pienestä pitäen minulle tulivat liiman ja nahkan haju tutuiksi.

Kyläkoulussamme kävin neljä luokkaa ja sen jälkeen siirryin keskikouluun Kankaanpäähän. Siellä menestys ei ollut parasta a-luokkaa, mutta pienen vääntämisen jälkeen pääsin lukioon, joka menikin jo huomattavasti ryhdikkäämmin. Ehkä siihen vaikutti myös perheen perustaminen Päivin kanssa ollessani lukion toisella luokalla ja sitten esikoisen, Heini-tyttären, syntymä, kun olin parikymppinen.

Armeijan suoritettuani päätin mennä Upsalaan opiskelemaan ekonomiksi, ja tietenkin perheeni tuli mukaan. Suurin syy Ruotsiin muuttoon oli kielitaidon kohentaminen, koska siihen aikaan kenkien vienti Ruotsiin ja Norjaan veti hyvin. Kolme vuotta Ruotsissa menivät nopeasti ja samaan aikaan syntyi Heinin pikkuveli Hannu. 1980-luvun alussa muutimme takaisin Suomeen.

Yrittäjänä

Tehtäväkenttäni tehtaassa oli vastata Ruotsin ja Norjan kaupasta.

Työtoverinani matkoilla oli Aleksi Valavuoren isoisä Ensio, joka oli hyvin lämminsydäminen persoona ja samalla aivan verraton puhuja ja seuramies. Häneltä opin paljon esiintymisestä vaikeissakin tilanteissa. Vuodet Ension kanssa olivat tärkeitä ja kasvattavia tulevan elämäni kannalta. Sitten 1980-luvun puolivälissä sovin serkkujemme kanssa, että he jatkavat kenkien valmistusta. Itse siirryin hoitamaan kiinteistöjä ja muun liike-elämän pariin.

Papiksi valmistuminen

1990-luvun lopulla tunsin vahvasti tarvetta lähteä opiskelemaan uutta oppiainetta ja hakeuduin Helsingin yliopiston teologiseen tiedekuntaan. Runsaan kolmen mielenkiintoisen vuoden jälkeen huomasin olevani teologian maisteri kurssini ensimmäisten joukossa. Piispa Jorma Laulaja vihki minut papiksi kymmenen muun kanssa Lapuan tuomiokirkossa 9. helmikuuta 2003. Alkoi uusi, vähän tuntematon, mutta erittäin merkityksellinen aika elämässäni. Onneksi se jatkuu edelleen.

En ole koskaan hakenut vakituista virkaa, mutta tarkoituksellisesti olen hoitanut papin sijaisuuksia. Keväällä 2003 sain kutsun Kauhajoen seurakuntaan, jossa olen sittemmin työskennellyt kolme eri kertaa. Kahdesti olen tuurannut kirkkoherraa puolen vuoden jaksot Honkajoella. Isojoella olin kirkkoherran sijaisena muutaman kuukauden, ja siellä vastasin piispantarkastuksesta, mikä oli avartava kokemus. Tärkeää on ollut myös palvella kotiseurakuntaani Kankaanpäässä. Tosin kirkollisvaalien jälkeen jouduin keskeyttämään työsuhteen, koska minut valittiin kirkkovaltuuston puheenjohtajaksi.

Papin työssä olen kokenut sellaisia asioita, joita en osannut odottaa. Kohtaamiset ovat olleet järjestään hyvin arvokkaita. Pappisvihkimyksen yhteydessä ajattelin kiitollisena, että haluan vastapalveluksena auttaa ja tehdä vapaaehtoistehtävää kirkolle yhtenä päivänä viikossa. Nyt pohtiessani kuluneita yli kymmentä vuotta näin myös on tapahtunut; toisinaan autan lähimmäisiä useinakin päivinä viikossa. Monet ystävistäni menevät viikonloppuisin pelaamaan vaikkapa golfia, mutta minä lähden kastamaan lapsia ja vihkimään pareja sekä siunaamaan vainajia.

Väitöskirjan vuoro

Kymmenkunta vuotta sitten mieleeni juolahti ehkä jonkun mielestä rohkea ja hölmökin ajatus väitöskirjasta. Tuttava Kuopion yliopistosta kannusti yrittämään. Lisensiaattityö, jonka tein aivan koemielessä, meni ohjaajieni mielestä yli odotusten. Laajensin haastattelujen määrää ja tutkimusaluetta.

Vuonna 2012 pidettiin väitöstilaisuuteni professori Matti Rimpelän ollessa vastaväittäjänä. Väitöskirjani aiheena on suomalainen avioero ja siinä tarkastellaan avioeroprosessia ja siitä selviytymistä miesten näkökulmasta. Rimpelä totesi, että työni oli uuden miestutkimuksen päänavaus, mikä lämmitti mieltäni.

Lähimmäiset sekä oma perhe voimavarana

Opinnoista huolimatta eniten minua ovat opettaneet ja kouluttaneet vuosikymmenien aikana tapaamani lähimmäiset. Erilaisten ihmisten kirjo on ollut valtavan laaja, mutta juuri se, että olen saanut olla kosketuksissa monenlaisiin ihmisiin laidasta laitaan, on ollut elämäni suola ja voimavara. Uskon, että oma persoonani on pitkälti muodostunut juuri niistä monista kokemuksista ja jaetuista hetkistä ihmisten parissa.

Lapsuuskodissani sain jo kasvatuksen, että jokainen on samanarvoinen ja kuka tahansa meistä voi jonain päivänä olla sellaisissa vaikeuksissa, että tarvitsee toisen apua. Papin tehtävän kautta silmäni ovat entisestään avautuneet näkemään syvemmin näitäkin asioita.

Perheessäni on tapahtunut iloisia asioita. Omat lapsemme Päivin kanssa saimme parikymppisinä nuorina. Nyt Heinillä on Hannu-puolisonsa kanssa tyttäret Ava ja Via. Pojallamme Hannulla on puolisonsa Terhin kanssa Isa-tytär, jota kutsumme toisen nimen mukaan Martaksi. Pidän isoisän osaani hienona ja arvokkaana lahjana.