Sosiaali- ja terveyspalvelut siirtyivät vuoden alusta hyvinvointialueiden vastuulle vaikeassa tilanteessa. Hoitoala on murroksessa alan heikosta veto- ja pitovoimasta johtuvan osaajapulan takia. Hallituksen syksyllä läpi runnoma pakkolaki aiheutti piikin ammattioikeuksiensa poistoa hakevien hoitajien määrässä. Puhutaan sadoista hoitajista. Lisäksi tuhansia hoitajia on jo aiemmin vaihtanut alaa.
Hoitoalan kriisiä on syvennetty useilla poliittisilla valinnoilla. Esimerkiksi ideana hyvä, mutta aliresursoituna epäonnistumaan tuomittu henkilöstömitoitus on lähinnä heikentänyt palveluiden saavutettavuutta pakottaen yksityisiä hoitolaitoksia pitämään paikkoja tyhjinä, jotta lakisääteiseen mitoitukseen yllettäisiin. Toisaalta myös julkisen sektorin perushoivapaikat ovat täynnä ja potilaita on pakko viedä kuormittamaan erikoissairaanhoitoa.
Tulevaisuuskaan ei näytä ruusuiselta. Hoitoalalle hakeutuneiden määrät olivat romahtaneet jo ennen pakkolakikeskusteluja. Muistetaan vielä sekin, että tutkinnon aloittaneista kaikki eivät syystä tai toisesta suorita koulutusta loppuun. Tällaisten tapausten määrä tulee todennäköisesti kasvamaan, jos peruskoulun oppimistulokset jatkavat laskuaan ja valmiudet selviytyä toisesta asteesta entisestään heikkenevät.
Peruskoulutukseen panostamisen ohella myös koulutuspolkuja on joustavoitettava. Esimerkiksi lähihoitajasta sairaanhoitajaksi kouluttautuminen on nyt liian pitkäkestoista. Järjestökenttää emme tietysti myöskään saa unohtaa. Sen ennaltaehkäisevä merkitys tulee korostumaan.
Keskusteltaessa hoitoalan kriisistä unohdetaan usein se, että kaikesta hoivasta jopa 80 prosenttia on läheisten ja omaishoitajien tekemää. Omaishoidossa kello tikittää, sillä myös läheiset vanhenevat jatkuvasti ja tarvitsevat lopulta itsekin hoitoa. Tämä luo valtavan paineen jo nyt ruuhkautuneeseen kotihoitoon. Muistetaan, että omaishoito säästää julkiselta sektorilta jopa yli kolme miljardia vuodessa eli vain hieman vähemmän kuin metsäsektorimme tuottaa verotuloja.
Omaishoidon kehittämisen lisäksi ensisijainen ja nopein ratkaisu hoitoalan kriisiin on saada alaa vaihtaneet hoitajat takaisin. Käytännössä ainoa ratkaisu on saada alan arvostus kohdilleen, mikä tarkoittaa, että palkan on aidosti vastattava tehtyä työtä. Nyt työmäärä ja siitä saatu palkka eivät ole tasapainossa. Jos asiaa ei korjata, poistuu alalta jatkuvasti enemmän väkeä ja entistä pienemmän hoitajamäärän pitää selviytyä entistä suuremmasta työmäärästä. Ratkaisulla on kiire, sillä väestön ikääntyessä paine kasvaa jatkuvasti.
Palkoista neuvotteleminen on työmarkkinaosapuolten tehtävä, mutta valtion pitää huolehtia rahoituspohjasta ja sen kestävyydestä. Tässä on pahasti epäonnistuttu. Verotuloja valtiolle saadaan, kun varmistamme yritysten toimintaedellytykset. Vain hyvinvoivan yrityskentän kautta turvaamme niin julkisen talouden kuin viime kädessä hoitoalankin kestävyyden.